”Tunnustan. Tavaraa siellä ja täällä. Kaapit pursuavat, kippoja pinotaan uudelleen jotta kaikki mahtuisi tilavaan kaappiin. Laatikot natisevat ja tuskanhiki puskee päälle. Mihin nämä mahtuvat? Rakastan kotia enemmän kuin mitään ja tykkään ostaa kauniita esineitä ja tarpeellisia käyttötuotteitakin. Olen innokas tuikkujen polttaja. Kynttilöiden keräämisen aloitin jo 15 vuotta sitten. Luoja tietää, monta uutta tuikkua ja kynttilää lasivitriinistäni löytyy – jokaisessa värissä. Kaiken kauniin ympäröimänä alan kuitenkin voida pahoin.” Nämä ovat ajatuksiani neljän vuoden takaa. Muistan ne edelleen hyvin elävästi. Aika tarkalleen neljä vuotta sitten päätin, että nyt saa riittää. Eräänlainen materialismi on mennyt liian pitkälle.
Muutos alkoi keskustelusta mieheni kanssa. Hän jos kuka, on tukeni ja tärkeä henkilö koko projektissa. Tämä on meidän yhteinen projekti, jossa hänellä on ollut suurempi rooli kuin alunperin uskoinkaan. Palataan kuitenkin vielä aivan alkuun, siihen mistä kaikki lähti liikkeelle. Kun varsinainen päätös oli tehty, alkoi kaappien tyhjentäminen. Olen sellainen persoona, että kaiken on tapahduttava heti ja muutoksen on oltava suuri onnistuakseen, vaikka kyseessä olisi pidempikin projekti. Jos olisin tiennyt minkälainen työ tässä kaikessa on, en olisi ehkä uskonutkaan jaksavani. Päätös oli kuitenkin tehty ja ei voinut enää perääntyäkään. En tahtonut. Niin se sitten alkoi. Projekti lähti liikkeelle tummanvihreistä lasiesineistä. En unohda koskaan niitä kauniita astioita, tuikkuja, maljakoita, kynttilöitä, liinoja ja ties mitä koristetta, mitä laitoin ensimäiseen pakettiin. Ei se helppoa ollut, mutta alkuun pääsin keskittymällä yhteen väriin kerrallaan. Meillähän siis oli sisustustavaraa hitosti monessa värissä – myös sellaisissa joista en edes pitänyt. Jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt säästää myyntikuvat. Näitähän on satoja neljän vuoden jälkeen.
Ensimmäinen sisustuspaketti oli hitti. Tein niitä heti lisää. Mies kehui ja sanoi, että minulla on silmää valikoida oikeat tuotteet yhteen. Näinhän se on. Kun on riittävän monta vuotta kierrellyt liikkeitä ja ostanut kauniita asetelmia, siihen ikäänkuin kasvaa. Myimme syksyn hurjan monta sisustuspakettia ja pian se laajeni joulupaketteihin. Mies ajeli postiin harva se viikko, useampanakin päivänäkin ja meillä säästettiin jokainen pahvilaatikko tulevia myyntieriä varten. Kiirettä riitti. Välillä naureskeltiin, että mistä tätä tavaraa löytyy ja tunsin jopa häpeää. Ja kyllä sitä tavaraa riitti. Riittää vielä tänäpäivänäkin! Myyntihommat jatkuivat ja kävin kaappeja ja laatikoita lävitse. Samaan aikaan myin myös lasten pieniä vaatteita ja tuntui, että se myyntihomma ei koskaan lopu. Pidettiin välillä taukoa ja vuosien mittaan huomasin, miten kauppa käy sykleittäin vuositasolla. Tiedän, milloin kannattaa myydä mitäkin ja minkälaista kysyntää on odotettavissa syys- tai tammikuussa. Eihän sitä voi ennustaa, mutta joitain asioita alkaa huomata eikä lannistukaan niin helposti. Opin, että tavaralle löytyy aina ostaja. Se tuttu kysynnän ja tarjonnan laki.
Yksi vaikea asia, minkä olen kohdannut on uuden ostaminen. Miten oppia elämään uuden elämäntavan kanssa ja välttää tulevat sudenkuopat? Sen olen oppinut, että itselleen täytyisi olla armollisempi. Yksi huti ei venettä kaada. Yksi tärkeä seikka on myös todellisen tarpeen havaitseminen ja erottaminen mielihaluista. Mitä tarvitsee, mitä haluaa. Niillä on suuri ero, vaikka ne joskus sekoittuvatkin etenkin tällaisen paatuneen shoppailijan mielessä. Sen verran täytyy puolustuksena sanoa, että olen harkitseva ihminen eli en ostele kaikkea hetken mielijohteesta. Tavaramäärä, mikä meille on kertynyt on tapahtunut vuosien saatossa ja kaikki ei ole minun ostopäätösten kautta tullutta. Se, miten tavaramäärä meille kertyi ei ole meidän tapauksessa se aivan oleellisin juttu, vaan se miten emme osanneet tehdä sille mitään? Miksi kaikki turha ja tarpeeton täytyi säästää.
Turhasta eroon – projektissa, niin kuin se nimellä täällä blogissa on kulkenut, oli osittain kyse myös oman elämän hallitsemisesta. Koen, että sekasorto ympärilläni on pahin painajainen ja koti ei tunnu kodilta. Jossain vaiheessa tyhjensin kotia hurjaa vauhtia ja se aiheutti läheisissä voimakkaita reaktioita. Kyse on kuitenkin omasta elämästä ja perinnöstä, mitä haluaa lapsilleen opettaa. Muistojen ei tarvitse olla pelkästään materialistisia, vaan haluamme jättää lapsille myös elämyksiä ja valokuvia näistä upeista arkisista hetkistä. Koen, että lapset ovat oppineet enemmän meidän arvomaailmasta ja siitä, ettemme tarvitse kaikkea ympärillä olevaa ihanaa ja kivaa. Panostamme laatuun ja ostamme tarpeeseen. Hankin jotain käytettynä, jotain uutena. Käyttötarve ja -tilanne määrittelee, mitä ostamme käytettynä ja mitä uutena kaupasta. Sanotaan esimerkkinä, että olemme hankkineet käytettyinä lastentarvikkeita sekä kalusteita, jossa olemme säästäneet paljon rahaa. Aina tarvitsemaansa ei löydä käytettynä, jolloin kaupat kutsuvat.
Tällä hetkellä projekti on siinä vaiheessa, että myyn viimeisiä turhia astioita pois. Muuten sisustusarsenaalini on hyvin kynttilä ja kukkapainotteista, eli haen vaihtelua kulutustavaralla. Muutamia maljakoita on vielä jäljellä ja edelleen ne upeat messinkiset Nappulat ovat the juttu. Nautin suunnattomasti myös erilaisista tuoksukynttilöistä ja havittelen meille uutena tulokkaana huonetuoksua. Tuskastelun kohteena on vielä lastenhuone sekä sisävarastomme. Nämä ovatkin sellaisia tiloja, joiden tavaramäärään vaikuttavat minun lisäkseni muut perheenjäsenet ja kotihan se on tämä heilläkin. Sallittakoon lapsille mielipiteet ja toiveet, vaikka lopullinen päätäntävalta säilyy aikuisilla. En halua olla äiti, joka heitti tai myi kaiken pois. Kohtuudella kaikkea. Se on ohjenuorani tältä erää. Palailen aiheen pariin myöhemmin, jossa keskityn kertomaan tärkeimmät motivoivat seikat ja miten olen pitänyt puhtia yllä.
Kertokaahan, oliko aivan turha aihe vai herättikö ajatuksia?
Ihan mahtavaa, eikös ole vapauttava tunne kun kaikki ylimääräinen on poissa 🙂 Mä tein saman urakan ja siihen meni aikaa koko kevät ja kesä, mutta kyllä kannatti, nyt on tilaa olla ja hengittää 🙂
Kiitos Johanna, kyllä tunne on uskomaton. Vielä on se huippu saavuttamatta eli pieni rutistus ja pitkän urakan eka vaihe on ohitse. <3
Todella mielenkiintoinen postaus. Itselläni on taipumusta potea hirveää tavaraähkyä aina säännöllisesti ja sitten lähtee tavaraa kiertoon! Sen ansiosta ei ole isoja kasoja päässyt syntymään, paitsi lapsen vaatteita ja kenkiä, joista en ole vielä luopunut. Mutta olen surkea myymään, ennemmin vain annan tavaraa pois, pitäisi tsempata tuon myymisen kanssa. Aiotko tosissaan luopua tuosta teidän vanhasta kaapista…? Se on ihana ja tekee niin paljon luonnetta teidän kotiin, ihanan persoonallinen.
Mukava kuulla Suvi, että postaus oli kiinnostava. Ja Todella hieno juttu, että olet löytänyt itselle sopivan tavan pitää tavarakaaoksen kurissa. Myönnän, että viemme itsekin jonkin verran tavaraa ilmaiseksi kierrätyskeskukseen tai annamme läheisille. Kaikkea ei millään ehdi tai jaksa myydä.
Tuon kaapin kohtalo on ollut avoinna alusta asti. Ostimme sen väliaikaiseksi ratkaisuksi, sillä muuton yhteydessä oli liikaa odottamattomia käänteitä. Kaappi on todella ihana ja luo paljon tilan fiilistä, mutta nyt lähes käyttämättömänä sen funktio mietityttää. Sille pitäisi saada tilaa varastosta, mutta sen kaaos onkin sitten miehen käsissä… 😉
Todella hyvä postaus !!! Olenkin jo pitkään odottanut milloin täällä blogien maailmassa loppuu tää ostamisen ihannointi ? tuntuu ja näyttää siltä kuin kaikki blokkaajat vain ostavat ja ostavat päivittäin jotain uutta…Seuraankin mielelläni enää elämänmakuisia blogeja, jossa ei olla kytkyksissä johonkin tuotteeseen / tavaraan..
Tuikku
Hei Tuikku, ja mukava kuulla että aihe kiinnostaa. Tämä syksy vaikuttaa etenkin olevan aikamoista ostamisen aikaa, mikä toisaalta tuntuu luonnolliselta. Minulla on sellainen tunne, että siinä vaiheessa aletaan mennä pieleen, kun määrästä ja ostotapahtumasta potee huonoa oloa heti tai myöhemmin. Vaikea aihe, joka kiinnostaa paljon. Kiitos kun kommentoit!
Jes, mahtava postaus!! Mä olen myös karsinut rankalla kädellä tavaraa ja tekee NIIN hyvää!