Mitä kotimme meistä kertovat?


Kulutus, Sisustus, Tyyli / maanantai, tammikuu 29th, 2018

Viime vuosina sosiaalisessa mediassa on ollut paljon tapetilla erityyppisiä juttusarjoja, artikkeleita, keskusteluita sekä muita väyliä pohtia ja käsitellä sisustamista ja ylipäätään elämäntapoja erilaisissa kodeissa. Onko koti kulissi, jonka täytyy näyttää hyvältä? Mitä tyyli ja kokonaisuus kertovat asujista? Onko oikein tehdä suoraviivaisia johtopäätöksiä asukkaista vain kodin perusteella? Näin sisustusbloggaajana minua kiinnostaa kaikki kotiin ja elämiseen liittyvä, joten ajattelin kirjoittaa tästä aiheesta nyt omasta näkökulmastani. Nämä viimeaikaiset lukemani artikkelit saivat minutkin pohtimaan aihetta syvällisemmin.

Muutamia vuosia sitten pääsi valloilleen tavarabuumin toinen puoli eli oman kodin tavaroiden karsiminen, konmaritus, minimalismi ja tästä innostui myös moni bloggaaja ja tubettaja (innostuin näistä eniten). Tavaraa lähdettiin purkamaan kaapeista ja komeroista, haluttiin saada tilaa ja tyhjyyttä kotiin. Monelle tuli tarve ja halu saada kodista karsittua niin sanotut turhat ja tarpeettomat tavarat. Oma ”karsimis-projekti” käynnistyi seitsemän vuotta sitten ja olen ollut vain tyytyväinen, sillä sen kautta myös oma tyyli on varmentunut ja tullut esille turhan tavaran väistyttyä. Ylimääräisille ja tarpeettomille esineille ei ole tilaa ja kaikki stemmaa hyvin keskenään. Tässä äkillisessä tavaroiden karsimiseen liittyvässä innostuksessa voi kuitenkin piillä eräs riski: kun koti on tyhjä ja kaipaa taas sitä jotain, saattaa helposti sortua taas hankkimaan kaikenlaista uutta. Tietysti tulee tarvehankintoja, sitä en kiellä, enkä usko että kukaan voi saada omaa kotia kertarysäyksellä valmiiksikaan. Aina jokin menee rikki, tekstiilit kuluvat ja niin edelleen. Riski piileekin siinä, että hankkii yhtä ja toista ja pian huomaa, ettei oikein itsekään ehkä tajua että kaapit ovat täyttyneet. Minusta hämmentävintä on ääripään touhu eli se, että jopa kalusteet menevät jatkuvasti vaihtoon. Se on totta, että meilläkin on vaihtunut kalusteita. Osa on lähinnä vaihtanut sijaintia, mutta kuitenkin. Ainoa asia, mikä meillä on tässä kodissa vaihtunut on sohva. Se vaihdettiin suurempaan kun siihen oli mahdollisuus. Muuten kalustus on pysynyt samana ja saanut täydennystä ihanista pitkäaikaisista haaveista. Mutta mitä tällainen jatkuvan muutoksen kertoo meistä? Että onko sillä väliä, tapahtuuko muutos suuressa vai pienessä mittakaavassa? Suurien linjojen jatkuvat muutokset ovat tietysti kalliimpia ja työläämpiä toteuttaa, mutta mistä jatkuva into siihen? Otetaan nyt esimerkiksi lapsen saaminen. Se on suuri elämänmuutos, mihin liittyy usein paljon hankintoja sekä vaihtuvia osia – myös kalusteita. Se vaatii sopeutumista, joten voi olla että ruokapöytää täytyy vaihtaa suurempaan ja hankkia kalusteita lastenhuoneeseen. Tarpeet muuttuvat lapsen kasvaessa, joten silloin on tehtävä hankintoja. Silloin muutokseen liittyy selvästi tarvetta, niin lapsen kuin aikuisen näkökulmasta.

Jatkuva muutoksen tarve, silloin kuin se lähentelee jo kertakäyttökulttuuria on minusta merkki jostain. Se voi olla merkki hyvällä, huonolla tai huolestuttavalla tavalla. Siihen voi liittyä muuttunut elämäntilanne, jotain sellaista mikä ei suoranaisesti näy ulospäin. Siihen liittyvät syyt voivat olla piilossa niin, etteivät ne näy ulkopuolisille ihmisille mitenkään. Siksi luulen, että moni saa lokaa niskaansa kun kokonaisukuva ei ole selvä. Jatkuva kuluttaminen ja muutos voi kieliä myös parantuneesta taloudellisesta tilanteesta, jolloin on varaa paremmin tehdä hankintoja ja se näyttää ulkopuolisen silmiin tuhlaamiselta. Se ero ehkä syntyykin siinä, jos muutos on jatkuvaa siinä mielessä, että se vaan jatkuu vuosia ja vuosia. Tiedän ihmisiä, jotka välttelevät joitain asioita elämässään käyttämällä ajan tämän tyyppisiin muutoksiin. Silloin murheet eivät ole päällimmäisenä mielessä, mutta niiden käsittelemättä jättäminen siirtää ongelmia kauemmaksi.

Luin Helsingin Sanomien artikkelin Mikon kulissielämästä ja se sai minut pohtimaan aihetta sisustamisen näkökulmasta. Joskus kuulee tai lukee jonkun puhuvan, että ”jollain henkilöllä” on näyttely- tai kulissikoti. Sellainen, joka on sisustettu vain vieraita varten ja missä ei uskalla koskea mihinkään. Paikka, jota ei ole sisustettu itselle omia toiveita ja mieltymyksiä mukaillen, vaan päätavoitteena saavuttaa lähimmäisten ihailua tai kunnioitusta. Hurjimmissa tarinoissa olen kuullut, että kodissa on saattanut olla vain tietyt alueet johon lapset päästetään. Ne oli rajattu köysiaidalla ja paremmin sisustetut tilat olivat vain vieraita varten. Jotenkin tällainen ajattelu ei tunnu minusta nykypäivältä, vaan sopisi ehkä paremmin johonkin linnaan. Toinen ääripää on sitten ne ihan oikeat polut, joita pitkin pääsee eteisestä vessaan, keittiöön ja mahdollisesti muihin kodin tiloihin. Eräs tuttava on kertonut näitä karuja tarinoita, joihin on törmännyt vanhassa työssään. Voiko ihmisestä tehdä suoria päätelmiä vain kodin perusteella? Onko koti kuin avoin kirja, jota lukemalla voi päätellä jotain elämästä? Kyllä minä luulen, että jossain määrin voi. Ei se koko totuus ole, mutta kyllä se jotain kertoo ihmisestä. Se voi kertoa sen, että on varakas ja voi tehdä linnassaan aivan mitä vain. Voi rajata alueet asukkaille ja vieraille. Sotku voi tarkoittaa luovaa ihmistä, tai laiskaa. Se voi kertoa siitä, että ihmisellä on muuten rikas ja sosiaalinen elämä ja tyhjän kodin ylläpitoon ei haluta priorisoida paljoa resursseja. Who cares?

Minusta kulissielämä kuulostaa tosi epätodelliselta. Sitähän se onkin. Elämä on rakennettu ikään kuin illuusion varaan, joka elää omaa rataansa. Se tuntuu hyvin surulliselta. Samalla tavalla toiset puhuvat edustuskodista, joka on rakennettu ja laitettu vain toisia ihmisiä varten. Tämäkin tuntuu jollain tapaa ikävältä. Nämä ovat mielestäni vähän sieluttomia ja kylmiä asumuksia. Kuka määrittelee, mitä oma koti edustaa? Minulle juuri tämä voi olla unelmien koti, kodikas ja lämmin. Toinen voi kokea sen eri tavalla. Erityisen ikävää on joskus joutua selittelemään vieraille oman kodin päätöksiä, vaikka eihän se oikeastaan kenellekään kuulu. Että miksi koko asunto on valkoinen? Miksi lattiakin on valkoinen? En nyt aivan allekirjoita, että kotimme on täysin valkoinen, onhan meillä paljon puunsävyä, messinkiä listoissa ja ovenkahvoissa, kuviolaattaa ja sementtilattiaakin.

(Tähän kulmaukseen verhojen viereen haaveilen korkeista oksista, joita täytyy pian hakea metsästä.)

Hesarin jutussa oli kuvattu, kuinka rahan ja materiaalin kuvitellaan tuovan onnea. Onhan se sitäkin johonkin pisteeseen asti. Sitten tulee se raja, jolloin rahalla ei ole enää niin paljon merkitystä. Kun herää siihen todellisuuteen, että tunne-elämä on kuihtunut tai jäänyt ontoksi. Se tunne, kun vuodet ovat menneet materian tai tietyn elintason saavuttamiseen. Siihen, että kun kaveri tienaa hurjasti niin itsekin on päästävä siihen samaan. Tai edes hyvin lähelle. Että siinä matkan aikana kadottaakin jotain muuta, nimittäin sen alkuperäisen haaveen siitä onnellisesta elämästä. Siitä, mitä elämältä tahtoo. Mitä arvostaa, mikä tekee onnelliseksi ja lopulta herää kysymys: tiedämmekö edes mitä haluamme elämältä, truly?

Meidän elämä voi joskus näyttää ulkopuolisen silmin ihanalta ja upealta. Se ei kuitenkaan pidä aivan paikkansa. Vaikka olenkin tyytyväinen ja pidän itseäni erittäin onnekkaana, on meilläkin ollut paljon, paljon haasteita elämässä. Ne ovat sellaisia, jotka eivät välity kodin perusteella. Minua on pidetty hulluna, kun olen siivonnut paljon (pitänyt siisteyttä ja järjestystä tärkeänä). Loppujen lopuksi siihen ei edes mene paljoa aikaa (vaivaa siihen kyllä menee) kun on perussiisti – siivoushullun puhetta. Toisaalta nyt työ- ja yrittäjäelämän runtelemana haaveilen säännöllisestä perussiivouksesta, johon voisimme seuraavaksi panostaa. Olemme muuten alkaneet ulkoistaa kotihommia! (Tästä voisi ihan kirjoittaa toisen postauksen.)

Mitä kotimme meistä lopulta kertovat? Onko julkisivun kiillotus tärkeää? Välitämmekö liikaa siitä, mitä muut sanovat ääneen tai ajattelevat mielessään? Onko se paha asia, että joillain on kulissikoti? Tätä samaa voisi miettiä myös vaatetuksen näkökulmasta (se se vasta hauskaa olisikin) tai harrastusten puolesta. Minusta tuntuu liioittelulta arvuutella tarkasti, miten toiset oman elämän ja kotinsa rakentavat. Loppujen lopuksi sinä olet vastuussa vain omasta ja perheellisenä lastesi puolesta. Valintasi eivät muuta tai vaikuta naapurin Janttaran elämään, eikä sukulaisen tai ystävän päivittelyt saa sinua inhoamaan intohimosi kohdetta. Päinvastoin, tahtosi pitäytyä tutussa ja hyvässä voi vahvistua. Minun neuvoni on pohtia elämää omien tarpeiden ja realiteettien mukaan. En minäkään tule koskaan saamaan sitä helikopteria, jonka laskeutumisalustaa olen kovasti suunnitellut pihalle (for real). Aina saa ja pitääkin haaveilla, joskus isosti mutta muistaa pitää jalat maassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *