Sisustus

New beginnings – uuden äärellä

Hei – pitkästä aikaa.

Elämä. Asiat. No, yllätykset ja mukavat jutut. Elämäni on ollut enemmän kuin vuoristorataa viimeiset pari vuotta. Mistä edes aloittaisin?

Olen odottanut pitkään sitä, herääkö kiinnostukseni kirjoittamista kohtaan enää koskaan. Se pelko on ollut turha, nimittäin haluan palavasti tallentaa muistoja ja asioita lapsilleni sekä läheisille. Olen oppinut hetkessä enemmän kuin koskaan. Elämä opettaa, niin taidetaan sanoa.

En valehtele itselleni enkä halua liikaa kaunistella, vaikka kliseisesti tiedän tasan tarkkaan, mitä ”aika kultaa muistot” tarkoittaa. Se on juuri näin. Mieli haluaa pehmentää koettua eloa, joskus muistaa ehkä liiankin suureellisesti.

Mietin todella pitkään, haluanko enää koskaan jakaa itsestäni mitään toisille – edes läheisimmille ihmisille. Niin, varmaan ehkä täytyy tarkentaa mitä olen oikein ajatellut. Toivun siis uupumuksesta, vaikea-asteisesta masennuksesta ja ahdistuksesta. Kuulostaa pahalta, mutta ei se oikeastaan ole. Masennus ja ahdistus on paljon yleisempää, kuin osaisi äkkiseltään arvata. Minun sairauden syyt ulottuvat pitkälle ja kyseessä on läpi elämän kietoutunut helvetin tiukka letti, jota vasta nyt olen alkanut ymmärtää ja oppia avaamaan. Ja kun sanon helvetin, niin I really mean it.

Kaikki alkoi siitä, kun tyttäreni ilmoitti yli kaksi vuotta sitten, ettei pysty enää menemään kouluun. Kuka vanhempi, jonka lapsi on ihana, aktiivinen, kympin oppilas ja hyvin sosiaalinen, ymmärtäisi että nyt on kyse jostain suuremmasta? Että kyseessä ei ole vain vitsi ja ihan oikeasti koko perhe tulee lapsen tavoin käymään läpi helvetin, eikä tiedä edes että pääseekö sieltä pois?

Niin, kyllähän meille naureskeltiin ja tosi paikan tullen myötäelettiin. Olisiko ollut lähimmät opettajat, jotka aidosti näkivät meidät. Entä alan ammattilaiset? Lääkärit, hoitajat, psykologit, psykiatrit – erikoistuneet sellaiset ja kukaan muu, joilta apua pyydettiin. Ei, eipä tullut mieleenkään, että näin soma perhe voi tarvita kenenkään apua. Onhan meillä elämässä kaikki hyvin. Niin, no voi sen niinkin ajatella, jos yhtään olet seurannut blogiani tai muita somekanavia; instagramia ja joskus vuosia sitten facea.

En halua verrata meidän perhettä keneenkään toiseen. Joten en myöskään toista, että kyllä, ei meillä varmastikaan ole pahin mahdollinen tilanne. On aina joku, jolla menee huonommin. Joku, jolta puuttuu paljon sitä, mitä meillä on. Perhe, lapset, koti ja tällaiset, varmasti ehkä saat ajatuksesta kiinni. Juttu piileekin siinä, osaako kuulija ymmärtää, että se mitä minä olen kokenut, on minulle todellista.

Elämä on kuitenkin täynnä ihania, iloisia asioita ja aion jatkossa keskittyä niihin entistä enemmän.

Tervetuloa, en malta odottaa mitä kaikkea on vielä edessä!

Mia

Saatat myös pitää...