Mikä tekee viikonlopuista erityisiä? Miksi niitä odottaa ja jaksaa suunnitella loputtomiin? Yksi seikka on varmasti yhteinen aika. Sellainen, mitä vietetään oikeasti yhdessä. Ei vain kiireessä aamuisen kahvikupin äärellä heipat vaihtaen tai iltaisin venyttäen nukkumaanmenoa, että ehtisi edes vähän kuulumisia vaihtaa.
Kuulostaako vähän tutulta? Aivan näin radikaalia ei meidän perhearki ole, mutta yhteistä aikaa ei meillä perheenä liikaa ole. Aamuvuoroina en yleensä näe lapsia, vaan he nukkuvat vielä. Tässä on se hyvä puoli, että pääsen aikaisemmin töistä ja hyvässä lykyssä näen lapsia jo iltapäivällä. Nykyisin tyttäret eivät kuitenkaan ole kotona, vaan he ovat jo menneet kavereilleen. Paras vaihtoehto yhteiselle ajalle on läksyjen teko. Ja siihen täytyy jotenkin ovelasti houkutella, ettei saa liikaa epäilyjä ja vieroksuvia katseita. Eräs briljantti hetki meillä oli tyttären kanssa, kun hän kirjoitti tehtävää ja minä tein sudokua vieressä. Olimme kahden kotona. Huomaatko, ei se ole sen kummempaa.
Itsenäisyyspäivä oli mitä hienoin tilaisuus olla yhdessä kotona. Vapaapäivä, jonka saimme viettää kaikki yhdessä hyvin nukkuen ja syöden. Voi kyllä tällaisia arjen pieniä taukoja voisi olla useamminkin elämässä.
Teimme juhlavan kattauksen ja tytöt jaksavat innostua joka kerta tosi paljon! Molempien suusta kuulee ilahtuneita huokauksia ja vienoja toiveita, josko näitä vapaita olisi useammin. Voi kyllä, saisi olla. Harvinaisuus tekee niistä juuri niin toivottuja!
Tuleva viikonloppu on täynnä yhdessäoloa, sillä perheemme ja sisareni kokoontuvat meille juhlimaan pikkujoulua ja samalla minun menneitä syntymäpäiviä. Vuosiin ei ole juhlia ollut, mutta nyt on aika järjestää jo jotain! Hyvää viikonloppua!
